Häiriö

Syö kuin pikkulintu - seitsemän kertaa oman painonsa verran


Tarinaa siitä, kuinka ruoka on muuttunut elämän tärkeimmäksi asiaksi

Nimi: Varpunen
Sijainti: Finland

11.11.05

Taidan pelätä terveeksi tulemista. Oikeasti vaikutti hetken siltä, että halutessani pystyn syömään, olemaan syömättä aivan liikaa, tai ainakin suhtautumaan siihen hysteerisellä tavalla. Ehkä jopa aavistuksen laihduttamaankin joutumatta mihinkään älyttömään syöksykierteeseen.

Säikähdin niin helvetisti, että aloitin taas yhden näistä mielipuolisista laihdutuskuureista, joiden ohjenuora kuuluu "Älä syö, älä edes harkitse syöväsi. Jos syöt, tunne järjettömän huonoa omatuntoa siitä. Juokse niin, että jalat antavat periksi. Jos jokin kohta epäonnistuu, oksenna." Ja joka maanantai petyn, kun paino on laskenut vain kilon, eikä kolmea. Ja päätän, etten seuraavana viikonloppuna anna edes umpihumalassa nälän voittaa.

Ensi viikolla pitäisi mennä lääkäriin hakemaan e-pillereitä. En onnistunut laihduttamaan itseäni niin paljoa, että ulkonäkö kertoisi, mitä muuta asiaa minulla on. En usko, että rohkeus riittää tälläkään kertaa minkään sanomiseen.

Olen oppinut kertomaan Kiwillekin vain valittuja paloja. Herätän sen keskellä yötä kuuntelemaan, kuinka itken päivällä syömääni leipäpalaa, mutta en sano oksentaneeni edellisenä iltana sen laittaman ruuan. Teeskentelen, etten laihduta, mutta jostain kumman syystä jätän tavaksi muodostuneen jäätelön kauppaan, ja lähden "kouluun" ilman aamupalaa. Enkä edes mene sinne kouluun, vaan lenkille.

Kaiken lisäksi joulu on aivan liian pian. Pitääkö minun lihottaa itseni, että kehtaan mennä kotiin? Vai vain lakata laihduttamasta viimeistään nyt?

10.9.05

Edellisen kirjoituksen jälkeen tapahtui huonompi käänne, mutta jokin sitten kuitenkin käänsi ajatukset oikeampaan suuntaan. Ehkä se oli se, kuinka tunsin pettäväni Kiwin, kun romanttisen ravintolaillallisen jälkeen ryntäsin kotiin oksentamaan. Ehkä se oli se, kun kipu poskissa ja kutina korvissa alkoi taas tuntua. Ehkä vähitellen paranen oikeasti.

Keskustelu miespuolisen syömisvikaisen kanssa aiheutti muutamaksi päiväksi hysteeristä syömisten märehtimistä. En usko, että vertaistuki ainakaan olisi minun juttuni.

Perun edelleen menojani sillä perusteella, että olen liian lihava näyttäytyäkseni julkisesti. Silmät etsivät ympäriltä anorektikkoja, joita sitten kadehdin niin, että melkein itkettää. Aloin taas syödä e-pillereitä, mutta niiden takia elimistöön kerääntyvä neste ahdistaa aivan rajattomasti. Syötyäni haluaisin ruuan pois vatsasta mahdollisimman nopeasti. Kunnon nälkä on ainoa oikea olotila. Aamulla ensimmäisenä ryntään vaa'alle tarkistamaan, kumpaan suuntaan ne 200 grammaa ovat tänään liikkuneet.

Mutta en oksenna, ahmimiset ovat asettuneet jokseenkin järjellisiksi, enkä ole liian laiha. Syön lähes päivittäin lämpimän aterian ja laitan taas voita leivän päälle.

Kiwi sanoi minun olevan paremman näköinen kuin kolme kiloa laihempana. Otin se aluksi kohteliaisuutena, mutta nyt ajatus on jäänyt pyörimään päähän negatiivisena. Olen siis lihonut niin, että se näkyy. Kuulemma on kivempi, kun minulla on vähän mahaa. Vakuuttelin, että kaikki, mitä se sanoi, oli ihan ok.

Mutta kun en minä halua olla seksikäs ja haluttava. Kaoottisista seksisuhteista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, vihaan noita asioita. Haluaisin olla niin hento ja hauras, ettei kukaan uskaltaisi koskea minuun. Mieluiten hävittäisin koko ruumiin ja leijuisin jonkinlaisena henkiolentona ympäriinsä.

Huomenna minä en syö. Ei ihminen oikeasti tarvitse ruokaa mihinkään.

31.7.05

Viime viikon keskiviikkona ja torstaina söin vähänlaisesti. Pari palaa leipää, pari karkkia, ehkä jäätelö jossain vaiheessa, en muista (hienoa!). Torstaina elokuviin tosin ostin irtokarkkeja, mutta onnistuin kerrankin olemaan ostamatta kolmensadan gramman jättisäkillistä. Eikä se vaadi muuta kuin sen, että ottaa jokaista lajia yhden tai kaksi, kokonaisen kauhallisen sijaan. Ei elokuvissa kuitenkaan lopulta siihen syömiseen niin kiinnitä huomiota, että muistaisi, montako mitäkin on syönyt.

Perjantaiaamuna päätin tietenkin olla syömättä koko päivän ja olla juomatta alkoholia. Päätös piti melkein kauppaan asti, kunnes ehdotin Kiwille, että voisi tehdä yhtä tiettyä fetajuusto-pastamössöä. Minkähän takia kesäisin iskee aivan järkyttävä fetajuuston himo vähän väliä? Siihen päälle vielä jäätelöä, karkkia, leipää, lonkeroa ja keskellä yötä kännisyömisenä melkein kokonainen pakastepitsa. Olisin oksentanut, jos en olisi ollut seurassa koko aikaa.

Lauantaina päätin, että kipeänä saa syödä. Tosin en viitsinyt pakottaa Kiwiä kauppaan mielihalujeni takia ja päädyin oikea ruoka - leipä -linjalle. Hyvä ratkaisu.

Sunnuntaina oli jo sen verran terve olo, että pääsi tyhjentämään kauppaa. Loppujen lopuksi en ostanut kuin purkillisen jäätelöä, joka sekin oli jotain kevytmallista, ja jonkun pienehkön suklaapatukan, mutta vein kyllä osani Kiwin juustonaksuista. Lisäksi söin taas kerran sen kokkauksia, mutta niistä voi ajoittain melkein laskea energiamäärän menevän chilistä toipumiseen. Joka tapauksessa oksensin lopulta. Mikähän lie oli sekin tekosyy, jolla lähdin käymään omassa asunnossani sen aikaa?

Maanantainvastaisena yönä heitin ihan vitsinä, että tänä maanantaina en aloitakaan laihdutuskuuria. Kaupunkireissulla söinkin kaikenlaista pientä (mm. taas leffakarkkeja, toimi muuten tälläkin kertaa). Parin lonkeron jälkeen tiesin jo, että oksentaisin kotiinpäästyäni, joten hain vielä patongin mukaan. Sen syötyäni lähdin kuitenkin käymään Kiwilla ja siellä sen kanssa oleskellessa päätin moneen kertaa oksentavani/olevani oksentamatta. Lopulta, kun Kiwi tuli huonovointiseksi, säikähdin ja aivoni iskivät välittömästi sen tutun "Et sinäkään ansaitse olla terve. Oksenna, paastoa!" -käskyn päälle ja oksensin heti, kun sain Kiwin pois kylppäristä ja oven lukkoon. Paniikissa jätin Kiwin yksinään toipumaan, ja siirryin takaisin omaan asuntoon oksentamaan lisää. Tosin pitkällisen jahkaamisen myötä siitä ei juurikaan ollut hyötyä.

Tiistaina riitelin Kiwin kanssa ensimmäistä kertaa kunnolla, ja syöminen jäi tietenkin väliin kokonaan. Illalla kuitenkin lähdettiin parille ja mielestäni urhoollisesti join kolme lonkeroa (mitä ihmeen urhoollista on alkoholin juomisessa). Jos jotain hyvää syömisviallisessa päässä on, niin se, että välillä tulee rajoitettua juomista kalorikammon takia. Parempana päivänä olisin ollut huomattavan kännissä pilkun aikaan.

Keskiviikko meni siedettävästi. Söin pitsaa kaikessa rauhassa, Kiwi oli tuonut minulle jäätelön kaupasta nukkuessani, jonka syöminen ei myöskään tuntunut pahalta. Iltakävelyllä tosin jano herätti suklaanhimon ja ostin jäätelön ja suklaapatukan, mutta loppujen lopuksi en kehittänyt niistäkään isompaa katastrofia.

Torstaina päätettiin vetää päiväkännit, jotka venyivät sitten iltakänneiksi tuttuun tapaan. Kävimme porukalla syömässä wingsejä. Ensimmäistä kertaa niin, että minäkin söin. Seurassa syöminen pelotti edelleen, ja hidastelin syödessäni tarkoituksella (pureskelin jopa luita), etten näyttäisi siltä, että pystyn ahmimaan enemmän kuin itseäni kaksi kertaa isommat miehet. Jossain vaiheessa tajusinkin, ettei oikeastaan ole enää nälkä, enkä pääse mihinkään oksentamaankaan, joten voisin lahjoittaa muutamat jäljellä olevat yleiseen käyttöön. Pitäisiköhän oikeasti ruveta pysyvästi pureskelemaankin ruokaa, eikä vain survoa sitä sisuksiinsa niin nopeasti kuin menee?

Torstaiyönä Haukan katkeruus sitten hyökkäsi minua vastaan. "btw, kaikki ne kerrat kun sanoin 'etsä oo lihava' jne. paskaa mä puhuin, tekee ihan hyvää että oksentelet about kaiken mitä syöt, oot melkein päässy inhimillisiin mittoihin jo" Todella kannustavaa. Onneksi tuohon liitteeksi tulleet toivotukset omaan oksennukseeni tukehtumisesta ja syyllistäminen sillä, että se on syönyt vain pitsan, lautasellisen jauhelihakeittoa ja neljä paahtoleipää kolmessa päivässä (kuulostaakin sopivalta kahden viikon ruokalistalta), saivat minut humalankin läpi tajuamaan, että kyseessä ei ole kuin yritys loukata niin paljon kuin mahdollista. Ei onnistunut. Kiwi tosin tuki ihailtavasti. "Sehän on melkein kuin vitsailis syövällä." Ei nyt ehkä ihan, mutta aavistuksen liian vakava asia kuitenkin.

Perjantaina muuttoa ja krapulaa. Leipää, pala Kiwin pitsaa, lisää leipää, grillatessa majoneesipohjaista kirjolohisalaattia, pari palaa possunpihvistä, kalja ja lisää leipää. Pitäisi alkaa leipälakkoon. En edes ajatellut oksentamista. Outoa.

Lauantaina yritin ottaa Kiwin poissaolosta hyötyä ja olla taas kerran syömättä, mutta kun illan ohjelmaksi selkiintyi päihdepitoiset aktiviteetit, päätin ostaa kaupasta pitsan. Illan mittaan meni sitten maissilastujakin jonkinmoinen kasa, mutta en sentään syönyt koko pussillista ihan yksin.

Tänään huomasin ilokseni, että koko viikon painosaldo menee negatiiviselle puolelle. Mitähän jos seuraavanakin maanantaina huomennakin tekisi laihduttamattomuuspäätöksen? Tänään tosin pitäisi syödä vielä jotain kahden leivän ja muutaman juustonaksun lisäksi, ettei sortuisi ahmimaan.

Käänteinen psykologia muuten melkein toimii. Haukan tarkoituksena oli loukata minua niin pahasti, että ajautuisin hirveään ahmimis-oksentamis-kierteeseen. Ensimmäinen ajatus siihen oli tietenkin "Laihdutan itseni olemattomiin, sittenpähän näkee!", mutta vähitellen päähäni on alkanut putkahdella myös sellaisia ajatuksia kuin "Minä ansaitsen olla terve." "Mitä vitun väliä sillä on, mitä Haukka ajattelee? Kiwille kelpaan varsin loistavasti ja ehkä joskus itsellenikin." ja "Ihan piruuttani voisin olla kaikessa rauhassa normaalipainoinen ja tervepäinen. Oppisipahan sekin, ettei minua noin helposti saa raiteiltaan."

Kaiken lisäksi tekisi mieli opiskella, käydä lääkärissä valittamassa ainakin kuukautisten puuttumisesta ja laittaa asunto lopultakin asuttavaan kuntoon. Toivottavasti tämä tunne ei ihan heti mene pois.

21.7.05

Mitähän ihmettä minä edes tein viime viikolla?

Alkuviikko meni vähillä ruuilla. Tiistai- tai keskiviikkoaamuyönä houkuttelin Haukan heittämään minut ABC:lle, että saisin edes jotain sellaista syötyä, mistä ei tule kovin huono omatunto. Silti sain ponnistella, ettei olisi oksentanut raejuustoa, leikkelettä ja porkkanaa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä söin ensin Kiwin luona vähän sitä ja tätä. Lähdin kotiin, etten tyhjentäisi koko asuntoa ruuasta, mutta lopputulos ei ollut toivottu. Ensin olisin halunnut popcorneja, mutta kun olisin joutunut tekemään ne itse, kieltäydyin viime hetkellä. Sitten löysin kaapista pussillisen maapähkinöitä, sellaisen ison säkillisen, ei mitään sadan gramman pikkupussia, jotka ahmin samaa tahtia kirjan ahmimishäiriöisen henkilön kanssa. Seuraavaksi kokkailin jotain texmex-pataa, joka tahtoi tulla ylös jo puolivälissä annosta. Lopun onnistuin heittämään pois. Oksensin ihan puhtaan raivon voimalla. Miksi minä en osaa?

Torstaina päätin luonnollisestikin heti aamusta, että en syö sinä päivänä mitään. Kaupungilla käydessä alkoi kuitenkin nälkä iskeä, joten ehdotin Kiwille, että hakisin patonkia tai jotain vastaavaa, mutta lopulta päädyimmekin pitsalle. Tiesin jo ravintolaan astuessani, että oksentaisin. Päälle vielä jäätelö ja olin täysin valmis siirtymään kylpyhuoneen puolelle, mutta aikataulukysymykset estivät ja lähdinkin hakemaan kaverilta akkuja puhelimeen, enkä ehtinyt. Vähitellen toivuin ja join sen luona vielä muutaman kaljankin.

Perjantaiaamuna tietenkin kadutti, kun olin selkeästi lihonut edellisestä kerrasta, kun kävin Joensuussa tapaamassa vanhoja kavereita. "En syö." "No jos nyt yhden croissantin." "Hei pätkis olis kiva." "No ainakaan en syö kaupungilla, vaikka muut söisikin." Lopulta päädyttiin kiinalaiseen lounaalle ja pakkohan siellä oli syödä, kun muutkin söi. Häpesin, koska olin annokseni kanssa puolet ennen muita valmis. Illalla sitten vielä hirveää ryyppäämistä ja epämääräistä mässäilyä karkeilla ja sipseillä, mutta en sentään syönyt yksinään koko pussia.

Lauantaiaamuna olin neljän leivän jälkeen aivan täynnä, ja totesin loppupäivän ruokien olevan siinä. Kuten olikin. Valehtelin taas joka puolelle syöneeni jonkun toisen seurassa ihan hetki sitten. Yöllä tapasin tuttuja, joista yksi hirveässä kännissä totesi minun laihtuneen. Otin sen melkoisena loukkauksena. Tämä nyt alkaa olla jo kieroutunutta.

Sunnuntai muistutti avaukseltaan melkolailla lauantaita, mutta jossain vaiheessa päädyin kuitenkin hakemaan festariruokaa. Söin yksin, nopeasti ja häveten. Kuvittelin jokaisen ohikulkijan ajattelevan, että "Tuossa se läski vaan ahtaa lisää ruokaa kitaansa." Lisäksi söin vielä jonkilaisen kasan lakuja, koska olisin halunnut neljä ja tietenkin kymmenen kappaletta maksoi vain euron vähemmän. Tuollaiset tarjoukset pitäisi kieltää jollakin lailla.

Maanantaina puhuin itseni ravintolaan syömään. Olin taas ensimmäisenä valmis, enkä oikeastaan edes katsonut mitä söin. "Oliko se hyvää mitä sä söit?", kysyi Kiwi myöhemmin illalla. "En mä muista." oli varsin rehellinen vastaus. Tavoitteenahan on syödä mahdollisimman nopeasti ja maistamatta, ettei ruuasta jäisi liian hyviä muistoja ja alkaisi tahtoa lisää. Illalla kirjaa lukiessa napsin vielä melkein loput lakut ja lähes kokonaisen leivän, enkä olisi varmaan pystynyt lopettamaan siihenkään, ellei uni olisi tullut ensin.

Tiistaina kanasalaatti ja jäätelö. Kotiin päästyäni kaupassa en enää uskaltanut ostaa mitään ja vaaka näytti samoja lukemia kuin viimeksi huhtikuussa, kun aloin pitkästä aikaa hahmottaa, ettei kaikki olekaan taas aivan kohdallaan.

Tähän mennessä tämän päivän saldona kaksi karkkia ja kaksi viipaletta leipää. Kaduttaa ja tekisi mieli mennä oksentamaan. Periaatteessa en ole menossa mihinkään erityisiin paikkoihin lähiaikoina, joten poskien turpoaminenkaan ei haittaisi.

Huokaisin helpotuksesta, kun Merimetso sanoi minun näyttäneen hyvältä festareilla. Lähtiessä olin kauhuissani, koska olen lihonut melkoisesti siitä, kun tilitin sille, etten ole pystynyt syömään kunnolla kuukauteen.

Kämppis säilyttää Pätkiksiä ruokakaapissa. Ihan tuosta vaan ilman mitään ongelmaa. Käyn vähintään kerran päivässä ihmettelemässä tilannetta, ja pohdin, voisinko syödä ne pois niin, etteivät ne enää olisi siellä. Tosin sitten joutuisin ostamaan uudet tilalle, ja taas uudet, ja vielä kerran uudet. Tuskaista. Muutenkin huvittaa, kun se ei varsinaisesti edes käy täällä kuin kerran viikossa, ja silti sen ruokia on kaapeissa huomattavasti enemmän kuin minun.

Odotan sitä päivää, kun ahmin purkillisen säilykeporoa pestokastikkeen ja kookoshiutaleiden kanssa. Kuulostaa sopivan älyttömältä.

10.7.05

Tehdään sitten vaikka tällaisia viikottaisia yhteenvetoja.

Maanantai:
Epäterveellistä syömistä toisen päivän krapulaan. Ei nyt aivan ahmimisrajoilla kuitenkaan.

Tiistai:
Yön yli valvominen, että varmasti herää aamulla lenkille. Yliterveellisen ruokavalion suunnittelua. Mittasin maitolasinkin koon desilitramitalla, että varmasti tulisi kaikki tarvittava, muttei millilitraakaan ylimääräistä. Tämä on kyllä ihan uutta minulle. Yöllä sortuminen syömään seuraavallekin päivälle suunnitellut ruuat.

Keskiviikko:
Ahmimista. Ensimmäisen "kierroksen" jälkeen en vielä oksentanut, toisen jälkeen kyllä.

Torstai:
Paastoa.

Perjantai:
Helvetin tuskallinen lenkki, koska verensokeri oli niin matalalla. Vähitellen siitä kuitenkin toipui, eikä olisi halunnut lopettaa juoksemista, ennen kuin silmissä rupesi hämärtymään. Väkisin syöty broilersalaatti, että pystyisi juomaan aivonsa pellolle voimatta kovin pahoin.

Lauantai:
Suolapähkinöitä ja pakastepitsa krapulaan. Oksensin. Illalla hirvittävät määrät lisää alkoholia ja yöllä pakotettua ruokaa, että pysyisi tolpillaan.

Sunnuntai:
Makaronilaatikkoa (tää on varmaan ihan ok, syödä edes jotain, ehkä krapula helpottaa). Kauppareissun saldona jäätelöä, pakastepitsaa, Kiwin kaapista vielä leipää ja tuliaiskarkkeja. Oksensin.

Jotenkin ei vaikuta vieläkään liian tasapainoiselta.

Äitini kanssa puhuessa sivuttiin jutuissa pikkuserkkuani, joka on tapellut anoreksian kanssa vuosikausia. Nyt oli sitten kuulemma menty toiseen ääripäähän, ja se oli aivan liian lihava. "...mutta siitä on tullut jotenkin taas oma itsensä, paljon rennompi eikä sellainen nipottaja." Haluaisin ehkä tietää, kuinka paljon minun luonteeni muuttuu sairastamisen eri vaiheissa.

5.7.05

Kuukauden lopputulos: +0,1 kg

Viime viikon torstai:

Jäätelö
Kaksi lakua ja vanha auto
Pähkinöitä, ehkä noin kourallinen
Viisi lonkeroa
Oksensin

Yhteenvetona todettakoon, että kuukausi oli kuitenkin bulimisen käyttäytymisen kannalta aika hillitty. Suurena ylpeyden aiheena kolmiviikkoinen tauko, jollaista ei olekaan ainakaan vuoteen tätä ennen nähty. Luettelointi loppuu tähän (ihan jo sen takia, etten muista, mitä kaikkea tulikaan viikonloppuna syötyä), mutta syömisajatuksia ehkä päivittyy silloin tällöin. Saa nyt nähdä.

Huomenna alkaa luultavasti paastoaminen, kun Kiwikään ei ole syöttämässä ja vahtimassa. Tai sitten hillitön ahmimis-oksentamis-kierre. Tai sitten olen kasvanut ihmisenä ja pystyn huolehtimaan itsestäni.

Ainakin nyt on todistettu, ettei paino ehkä nousekaan tähtitieteellisiin lukemiin, vaikka yrittäisikin syödä normaalisti. Jos sen vain saisi pidettyä mielessä...

Kiitos noin yhdelle lukijalleni, ja toivottavasti hyvästit mahdollisimman pitkäksi aikaa.

30.6.05

+1,4 kg

Eilen:

Jokunen tequila lisää edelliseen
Jäätelö
Kaksi palaa feta-kasvispiirakkaa
Neljä palaa Sacher-kakkua
Neljä viipaletta kauraleipää (tuorejuustolla, juustolla, kinkulla)

Tänään:

Mandariini
Broilerin joku osa currykastikkeella ja riisillä
Kaksi viipaletta ruisleipää (voilla ja kinkulla)
Kaksi palaa Sacher-kakkua
Kolme croissanttia homejuustotäytteellä
Oksensin

Sinne menikin sitten kolme viikkoa ja yksi päivä oksentamattomuutta. On sekin kai ihan hyvä saavutus.

Päivällä en uskaltanut syödä, vaikka nälkä alkoi jossain vaiheessa heikottaa. Tiesin, että tänään olisi hyvä päivä sortua. Iltaa kohti olo jotenkin helpotti, ja söin Haukan laittamaa ruokaa, ja vähän lisää sitä, ja vielä vähän leipää, ja lopulta pakenin sekavissa tunnelmissa. Jos en olisi lähtenyt niin kiireellä, olisin varmaan syönyt koko asunnon tyhjäksi mukaan lukien teepussit, jääkaapissa vuoden asustaneet valkosipulit ja vessapaperirullat.

Tupakoinnissa on se hyvä puoli, että se kertoo, koska ruoka-aika on ohi. Sen jälkeen ei enää syödä. Perustuu aikaan, jolloin helpotin oksentamista hankkimalla valmiiksi huonon olon polttamalla äkillisesti paljon.

Haukalta tultua onnistuin vielä olemaan oksentamatta. Suunnittelin jopa välillä lähteväni sittenkin baariin, mutta en halunnut mennä ihmisten ilmoille olemaan lihava ja lihomaan lisää kaljanjuonnista.

Kotiin tultuaan Kiwi ehdotti croissantteja ja sitten kun kaapissa oli vielä sitä kakkuakin jäljellä. Söin niin paljon kuin Kiwin katsellessa kehtasin ja tunsin vielä hetken oloni melkein siedettäväksi, kunnes verensokeri alkoi tuntua nousevan. Pakenin sieltäkin, tällä kertaa oksentaakseni. Kaikki vanhat rutiinit olivat vielä hyvässä muistissa. Lukuunottamatta sitä, että tauon jälkeen oksentaminen yskitti, eikä muutenkaan onnistunut toivotulla tavalla.

Nyt sitten kärsin huonoa omatuntoa sekä oksentamisesta, että siitä, etten saanut oksennettua tarpeeksi. Hienoa.

Kadun sitä, että olen koskaan mennyt kertomaan kellekään syömisvioistani. Jos joku katsoo, kun syön, pelkään sen ajattelevan, että olen keksinyt kaiken omasta päästäni jostain käsittämättömästä syystä. Lisäksi kertominen on vain lisännyt tarvetta olla laiha. Eihän kukaan voi oikeasti olla sairas, jos näyttää normaalipainoiselta ja terveeltä. Ihmeellinen kierre.

Syömishäiriöisten keskusteluissa tulee usein esille halu olla pieni, ja jos mahdollista vielä vähän pienempi, ja sitten lopulta vielä paljon pienempi. Kysymys ei ole pelkästä laihuudesta, vaan nimenomaan pienuudesta. Tähän minunkin on pakko yhtyä, halusin tai en.

Syömishäiriöt tuntuvat olevan varsinkin perheiden esikoisten sairaus. Jos haluttaisiin mennä keittiöpsykologian puolelle, syyttäisin ehkä kaikesta pikkusiskoani. Yhtäkkiä minun pitikin olla iso tyttö ja käyttäytyä sen mukaisesti, eikä olla se ikuinen vauva ja kaikkien lemmikki, mitä siihen asti olin ollut. Ja odotusten täyttämisessähän minä olen aina ollut loistava, hyvässä ja pahassa.

Jos nyt ei yhdessä yössä, niin ainakin hyvin nopeasti, minusta tuli pikkuaikuinen. Hävitin mielikuvitukseni ja otin tilalle realistiset tavoitteet ja tein töitä niiden saavuttamiseksi (jotain, mihin en enää pysty mitenkään päin).

Vuosia odotin, että siskoni kasvaisi niin isoksi, että minä voisin taas olla pienin. Fyysisesti tavoite onkin saavutettu jo aikaa sitten, mutta edelleen siskoni on se, joka vaatii ja saa kaiken huolenpidon. En minä kai saisi olla mustasukkainen ihmiselle, joka ei vammansa vuoksi koskaan ehkä selviä yksin, mutta kun olen. Ja tunnen siitäkin syyllisyyttä.

Sen jälkeen, kun elämänpiiri laajeni jälleen luokkakavereiden ulkopuolelle, olen hakeutunut isompien ihmisten seuraan. Vanhempien, isokokoisempien, ihan millä tahansa mittapuulla sellaisten, että pienuuttani ei kyseenalaisteta. (Rehellisyyden nimissä voidaan tietysti todeta, että eivätpä ikäiseni ja kokoiseni ihmisetkään erityisesti seurastani ole innostuneet, vaikka olisin yrittänytkin.) Jopa mieltymykseni isokokoisiin miehiin selittyy osittain tällä (tiedoksi niille muutamalle: ei pelkästään tällä, kyllä minä teistä ihan itsenne takia pidän/olen pitänyt).

Nuorempana halusin olla aikuinen, kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja nyt kun sitten pitäisi olla, pelkään sitä enemmän kuin mitään. Pidän jopa kuukautisten poisjääntiä suurena voittona, koska nyt ne eivät kuukauden välein muistuta, että olen nainen, enkä pikkutyttö. Miksi ihmeessä vartaloni rupesi jossain vaiheessa kuvittelemaan, että olisin kypsä yhtään mihinkään?

Hajahuomiona vielä: Jos olisin edes pidempi, olisin ehkä jossain vaiheessa ymmärtänyt, ettei minun ole tarkoituskaan näyttää lapselta.

28.6.05

En uskalla vieläkään käydä vaa'alla.

Kaksi jäätelöä
Neljä palaa ranskanleipää tuorejuustolla ja kalkkunaleikkeellä
Viipale ruisleipää voilla, kinkulla ja juustolla
Kanasalaatti
Käck-juttu

Tähän mennessä pari tequilaa.

Toisen päivän krapula karkoitti kummasti ajatukset siitä, etten olisi syönyt tänään.

Jostain kumman syystä Haukan seurassa rupean välittömästi himoitsemaan valtavia kasoja ruokaa. Tähän päivää asti luulin kuvittelevani koko jutun, mutta asiat ovat melkein liian ilmeisesti kytköksissä. Voisikohan tällä verukkeella sanoutua irti koko ihmisestä?

27.6.05

Torstai:

Lautasellinen "salaattia" (pasta- ja perunasalaattia, joissa ei kummassakaan vahingossakaan mitään vihreää tai terveellistä)
Pari palaa patonkia (juustolla ja tuorejuustolla)
Puolikas Dracula-karkkipussi
Kourallinen sipsejä

Perjantai:

Patonkia
Pari lautasellista salaattia
Sipsejä

Lauantai:

Lisää Dracula-karkkeja
Lisää salaattia
Lisää patonkia
Lisää sipsejä
Fetajuustoa ja oliiveja

Sunnuntai:

Vielä vähän patonkia
...ja salaattia
Jäätelö
Pakastepitsa
Puolikas perunarieska (kalkkunaleikkeellä ja tuorejuustolla)
Kupillinen marjoja

Koko aikana:
12 pulloa lonkeroa
Ainakin saman verran kaljaa, todennäköisesti paljon enemmän
Tequilaa
Satunnaisia viinoja lantrinkeineen

Torstaina en edellisen yön tapahtumien seurauksena pystynyt syömään mitään ennen kuin myöhään illalla. Kaupassa olisi pitänyt hankkia jotain fiksua ruokaa koko viikonlopuksi, mutta ihmisten ostamat hirveät ruokamäärät pelottivat niin, että meinasin ruveta itkemään.

Illan myötä tilanne helpotti ja siitä lähtien olenkin ollut tasaisen tappavassa ämpärikännissä. Positiivista on ehkä se, että en tietyn promillemäärän ylityttyä murehdi syömisiäni niin suhteettoman paljon. Negatiivisena asiana voidaan mainita sitten kaikki muu.

Uskalsin jopa pukeutua kesämekkoon, joka paljastaa enemmän kuin peittää ja käydä saunassa kavereiden nähden. Oli kivaa ja leppoisaa, mutta nyt kuvien tultua toivon, että olisin lukkiutunut koko ajaksi pimeään koppiin olemaan ruma ja lihava. Miten sitä humalassa voikaan kuvitella olevansa ihan siedettävän näköinen naisihminen?

Pitäisi muuttaa vaaka tänne, niin saisi jotain vahvistusta sille käsitykselle, että olen turvonnut viisinkertaiseksi viikonlopun aikana. Huomenna en syö.

23.6.05

-1,2 kg (Edellisestä merkitystä)

Tiistai:

Tortilla
Puolikas perunarieskasta (voilla ja kalkkunaleikkeellä)
Jäätelö
Kalja ja kaksi lonkeroa

Tänään:

100 grammaa marjoja
Puolikas perunarieskasta (puolet juustolla ja kalkkunaleikkeellä, puolet pelkällä juustolla)
Rasiallinen apteekin salmiakkia
Puolikas rasia sokerittomia pastilleja
Jäätelö

Erehdyin eilen nussimaan Haukan kanssa ja sanomaan asioita, joita en tarkoittanut. Tämä päivä onkin sitten ollut sen korjailua. Poissa on eilinen "Kaksi viikkoa takana, mähän selviän tästä! Jonain päivänä voin syödä vielä ihan oikeasti normaalisti!" -olo.

Auttaisi varmaan, jos jokaista aamua ei aloittaisi miettimällä, että tänään ei syö.

Valehtelin Kiwille syöneeni koululla, Haukalle, että söin Kiwin luona. Voisinhan minä sanoa ihan rehellisesti, että tänään en ole syönyt mitään järkevää enkä aiokaan syödä. Mutta kun en halua huolestuttaa kumpaakaan yhden päivän takia.

Huomenna pitäisi mennä tenttiin. En ole lukenut. Pelkään ahmivani, jos uhraan tentille ajatustakaan tosissaan. Samoin pelkään viikonloppua ja tahtoisin jäädä kotiin, ettei tulisi juotua niin tolkuttomasti ja korjailtua pahaa oloa syömisellä. Ja maanantainen tentti ja vaikka mitä. Auttaisikohan, jos antaisi itselleen oikeasti aikaa parantumiseen, eikä yrittäisikään mitään, mikä laukaisee viallisen käyttäytymisen?

Kiwi yrittää houkutella minua aikaansaamaan muuton loppuun viemällä sen jälkeen syömään johonkin hienoon(?) paikkaan. Eilen se olisi kuulostanut ihanalta ajatukselta. Tänään melkein rangaistukselta. Tarvitseeko tämän aina pilata kaikki?

Rikoin lasin ja viilsin tahallani sirpaleella sormeeni. Jälki on lähes olematon, mutta muistuttaa ikävällä tavalla isommista asioista. Tyhmä pää, menis pois.