Häiriö

Syö kuin pikkulintu - seitsemän kertaa oman painonsa verran


Tarinaa siitä, kuinka ruoka on muuttunut elämän tärkeimmäksi asiaksi

Nimi: Varpunen
Sijainti: Finland

30.6.05

+1,4 kg

Eilen:

Jokunen tequila lisää edelliseen
Jäätelö
Kaksi palaa feta-kasvispiirakkaa
Neljä palaa Sacher-kakkua
Neljä viipaletta kauraleipää (tuorejuustolla, juustolla, kinkulla)

Tänään:

Mandariini
Broilerin joku osa currykastikkeella ja riisillä
Kaksi viipaletta ruisleipää (voilla ja kinkulla)
Kaksi palaa Sacher-kakkua
Kolme croissanttia homejuustotäytteellä
Oksensin

Sinne menikin sitten kolme viikkoa ja yksi päivä oksentamattomuutta. On sekin kai ihan hyvä saavutus.

Päivällä en uskaltanut syödä, vaikka nälkä alkoi jossain vaiheessa heikottaa. Tiesin, että tänään olisi hyvä päivä sortua. Iltaa kohti olo jotenkin helpotti, ja söin Haukan laittamaa ruokaa, ja vähän lisää sitä, ja vielä vähän leipää, ja lopulta pakenin sekavissa tunnelmissa. Jos en olisi lähtenyt niin kiireellä, olisin varmaan syönyt koko asunnon tyhjäksi mukaan lukien teepussit, jääkaapissa vuoden asustaneet valkosipulit ja vessapaperirullat.

Tupakoinnissa on se hyvä puoli, että se kertoo, koska ruoka-aika on ohi. Sen jälkeen ei enää syödä. Perustuu aikaan, jolloin helpotin oksentamista hankkimalla valmiiksi huonon olon polttamalla äkillisesti paljon.

Haukalta tultua onnistuin vielä olemaan oksentamatta. Suunnittelin jopa välillä lähteväni sittenkin baariin, mutta en halunnut mennä ihmisten ilmoille olemaan lihava ja lihomaan lisää kaljanjuonnista.

Kotiin tultuaan Kiwi ehdotti croissantteja ja sitten kun kaapissa oli vielä sitä kakkuakin jäljellä. Söin niin paljon kuin Kiwin katsellessa kehtasin ja tunsin vielä hetken oloni melkein siedettäväksi, kunnes verensokeri alkoi tuntua nousevan. Pakenin sieltäkin, tällä kertaa oksentaakseni. Kaikki vanhat rutiinit olivat vielä hyvässä muistissa. Lukuunottamatta sitä, että tauon jälkeen oksentaminen yskitti, eikä muutenkaan onnistunut toivotulla tavalla.

Nyt sitten kärsin huonoa omatuntoa sekä oksentamisesta, että siitä, etten saanut oksennettua tarpeeksi. Hienoa.

Kadun sitä, että olen koskaan mennyt kertomaan kellekään syömisvioistani. Jos joku katsoo, kun syön, pelkään sen ajattelevan, että olen keksinyt kaiken omasta päästäni jostain käsittämättömästä syystä. Lisäksi kertominen on vain lisännyt tarvetta olla laiha. Eihän kukaan voi oikeasti olla sairas, jos näyttää normaalipainoiselta ja terveeltä. Ihmeellinen kierre.

Syömishäiriöisten keskusteluissa tulee usein esille halu olla pieni, ja jos mahdollista vielä vähän pienempi, ja sitten lopulta vielä paljon pienempi. Kysymys ei ole pelkästä laihuudesta, vaan nimenomaan pienuudesta. Tähän minunkin on pakko yhtyä, halusin tai en.

Syömishäiriöt tuntuvat olevan varsinkin perheiden esikoisten sairaus. Jos haluttaisiin mennä keittiöpsykologian puolelle, syyttäisin ehkä kaikesta pikkusiskoani. Yhtäkkiä minun pitikin olla iso tyttö ja käyttäytyä sen mukaisesti, eikä olla se ikuinen vauva ja kaikkien lemmikki, mitä siihen asti olin ollut. Ja odotusten täyttämisessähän minä olen aina ollut loistava, hyvässä ja pahassa.

Jos nyt ei yhdessä yössä, niin ainakin hyvin nopeasti, minusta tuli pikkuaikuinen. Hävitin mielikuvitukseni ja otin tilalle realistiset tavoitteet ja tein töitä niiden saavuttamiseksi (jotain, mihin en enää pysty mitenkään päin).

Vuosia odotin, että siskoni kasvaisi niin isoksi, että minä voisin taas olla pienin. Fyysisesti tavoite onkin saavutettu jo aikaa sitten, mutta edelleen siskoni on se, joka vaatii ja saa kaiken huolenpidon. En minä kai saisi olla mustasukkainen ihmiselle, joka ei vammansa vuoksi koskaan ehkä selviä yksin, mutta kun olen. Ja tunnen siitäkin syyllisyyttä.

Sen jälkeen, kun elämänpiiri laajeni jälleen luokkakavereiden ulkopuolelle, olen hakeutunut isompien ihmisten seuraan. Vanhempien, isokokoisempien, ihan millä tahansa mittapuulla sellaisten, että pienuuttani ei kyseenalaisteta. (Rehellisyyden nimissä voidaan tietysti todeta, että eivätpä ikäiseni ja kokoiseni ihmisetkään erityisesti seurastani ole innostuneet, vaikka olisin yrittänytkin.) Jopa mieltymykseni isokokoisiin miehiin selittyy osittain tällä (tiedoksi niille muutamalle: ei pelkästään tällä, kyllä minä teistä ihan itsenne takia pidän/olen pitänyt).

Nuorempana halusin olla aikuinen, kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja nyt kun sitten pitäisi olla, pelkään sitä enemmän kuin mitään. Pidän jopa kuukautisten poisjääntiä suurena voittona, koska nyt ne eivät kuukauden välein muistuta, että olen nainen, enkä pikkutyttö. Miksi ihmeessä vartaloni rupesi jossain vaiheessa kuvittelemaan, että olisin kypsä yhtään mihinkään?

Hajahuomiona vielä: Jos olisin edes pidempi, olisin ehkä jossain vaiheessa ymmärtänyt, ettei minun ole tarkoituskaan näyttää lapselta.

28.6.05

En uskalla vieläkään käydä vaa'alla.

Kaksi jäätelöä
Neljä palaa ranskanleipää tuorejuustolla ja kalkkunaleikkeellä
Viipale ruisleipää voilla, kinkulla ja juustolla
Kanasalaatti
Käck-juttu

Tähän mennessä pari tequilaa.

Toisen päivän krapula karkoitti kummasti ajatukset siitä, etten olisi syönyt tänään.

Jostain kumman syystä Haukan seurassa rupean välittömästi himoitsemaan valtavia kasoja ruokaa. Tähän päivää asti luulin kuvittelevani koko jutun, mutta asiat ovat melkein liian ilmeisesti kytköksissä. Voisikohan tällä verukkeella sanoutua irti koko ihmisestä?

27.6.05

Torstai:

Lautasellinen "salaattia" (pasta- ja perunasalaattia, joissa ei kummassakaan vahingossakaan mitään vihreää tai terveellistä)
Pari palaa patonkia (juustolla ja tuorejuustolla)
Puolikas Dracula-karkkipussi
Kourallinen sipsejä

Perjantai:

Patonkia
Pari lautasellista salaattia
Sipsejä

Lauantai:

Lisää Dracula-karkkeja
Lisää salaattia
Lisää patonkia
Lisää sipsejä
Fetajuustoa ja oliiveja

Sunnuntai:

Vielä vähän patonkia
...ja salaattia
Jäätelö
Pakastepitsa
Puolikas perunarieska (kalkkunaleikkeellä ja tuorejuustolla)
Kupillinen marjoja

Koko aikana:
12 pulloa lonkeroa
Ainakin saman verran kaljaa, todennäköisesti paljon enemmän
Tequilaa
Satunnaisia viinoja lantrinkeineen

Torstaina en edellisen yön tapahtumien seurauksena pystynyt syömään mitään ennen kuin myöhään illalla. Kaupassa olisi pitänyt hankkia jotain fiksua ruokaa koko viikonlopuksi, mutta ihmisten ostamat hirveät ruokamäärät pelottivat niin, että meinasin ruveta itkemään.

Illan myötä tilanne helpotti ja siitä lähtien olenkin ollut tasaisen tappavassa ämpärikännissä. Positiivista on ehkä se, että en tietyn promillemäärän ylityttyä murehdi syömisiäni niin suhteettoman paljon. Negatiivisena asiana voidaan mainita sitten kaikki muu.

Uskalsin jopa pukeutua kesämekkoon, joka paljastaa enemmän kuin peittää ja käydä saunassa kavereiden nähden. Oli kivaa ja leppoisaa, mutta nyt kuvien tultua toivon, että olisin lukkiutunut koko ajaksi pimeään koppiin olemaan ruma ja lihava. Miten sitä humalassa voikaan kuvitella olevansa ihan siedettävän näköinen naisihminen?

Pitäisi muuttaa vaaka tänne, niin saisi jotain vahvistusta sille käsitykselle, että olen turvonnut viisinkertaiseksi viikonlopun aikana. Huomenna en syö.

23.6.05

-1,2 kg (Edellisestä merkitystä)

Tiistai:

Tortilla
Puolikas perunarieskasta (voilla ja kalkkunaleikkeellä)
Jäätelö
Kalja ja kaksi lonkeroa

Tänään:

100 grammaa marjoja
Puolikas perunarieskasta (puolet juustolla ja kalkkunaleikkeellä, puolet pelkällä juustolla)
Rasiallinen apteekin salmiakkia
Puolikas rasia sokerittomia pastilleja
Jäätelö

Erehdyin eilen nussimaan Haukan kanssa ja sanomaan asioita, joita en tarkoittanut. Tämä päivä onkin sitten ollut sen korjailua. Poissa on eilinen "Kaksi viikkoa takana, mähän selviän tästä! Jonain päivänä voin syödä vielä ihan oikeasti normaalisti!" -olo.

Auttaisi varmaan, jos jokaista aamua ei aloittaisi miettimällä, että tänään ei syö.

Valehtelin Kiwille syöneeni koululla, Haukalle, että söin Kiwin luona. Voisinhan minä sanoa ihan rehellisesti, että tänään en ole syönyt mitään järkevää enkä aiokaan syödä. Mutta kun en halua huolestuttaa kumpaakaan yhden päivän takia.

Huomenna pitäisi mennä tenttiin. En ole lukenut. Pelkään ahmivani, jos uhraan tentille ajatustakaan tosissaan. Samoin pelkään viikonloppua ja tahtoisin jäädä kotiin, ettei tulisi juotua niin tolkuttomasti ja korjailtua pahaa oloa syömisellä. Ja maanantainen tentti ja vaikka mitä. Auttaisikohan, jos antaisi itselleen oikeasti aikaa parantumiseen, eikä yrittäisikään mitään, mikä laukaisee viallisen käyttäytymisen?

Kiwi yrittää houkutella minua aikaansaamaan muuton loppuun viemällä sen jälkeen syömään johonkin hienoon(?) paikkaan. Eilen se olisi kuulostanut ihanalta ajatukselta. Tänään melkein rangaistukselta. Tarvitseeko tämän aina pilata kaikki?

Rikoin lasin ja viilsin tahallani sirpaleella sormeeni. Jälki on lähes olematon, mutta muistuttaa ikävällä tavalla isommista asioista. Tyhmä pää, menis pois.

21.6.05

Lauantaille vielä lisää:

Neljä viipaletta ruisleipää voilla

Sunnuntai:

Karjalanpiirakka
Jäätelö
0,75 litraa jäätelöä
3 lonkeroa
6 viipaletta ruisleipää voilla

Tänään:

Laku
Kolme tortillaa (juustoa, kermaviiliä, jauheliha-papu-mössöä)
Jäätelö

Yöt vanhassa asunnossa aiheuttavat ahmimista. Onneksi siellä ei ole kuin sitä perkeleen ruisleipää. Syötyäni en pysty nukkumaan, eikä tällä hetkellä unirytmistä voi edes puhua.

Pelkään sitä hetkeä, kun virta loppuu ja vajoan jonnekin masennuksen tietämille. Silloin voinee heittää hyvästit ajatukselle kokonaisesta oksentamattomasta kuukaudesta.

"Huomenna kaksi viikkoa täynnä. Järkyttävää." "ja oot vielä todistettavasti syönyt :)" Jälkimmäinen ei ehkä ole asia, jota olisi syytä hävetä, ja melkeinpä loukkaantua sanojalle.

Ei se nyt ehkä maailman kamalin asia ole, mutta jotakin luokkaa: "Kuolasin sohvan käsinojalle nukkuessani vieraassa paikassa", "Kerroin satavuotiaalle uskovaiselle sukulaiselle kaksimielisen, omasta mielestäni hauskan jutun, joka ei herättänyt aivan toivottua reaktiota" tai "Lensin perseelleni vesilätäkköön paikassa, jossa vaatteidenvaihtoon ei ole mitään mahdollisuuksia."

19.6.05

Eilen:

2 palaa kauraleipää tuorejuustolla
Jäätelö
100 grammaa toffeeta
4 karjalanpiirakkaa
Mukikaupalla boolia (sokerittomista limsoista, minun vaatimuksestani)
Pari tequilaa

Tänään:

Karjalanpiirakka
Jäätelö
Pitsa
140 grammaa irtokarkkeja
Kaksi palaa kauraleipää (tuorejuustoa, juustoa, kalkkunaleikettä)

Suosittelen muuttamista lämpimästi jokaiselle, jolla on mitään ongelmia missään. Ei tässä ehdi murehtia lihavuuttaankaan, kun kaikki on niin pahasti levällään.

Eilisissä tupareissa tunsin hetken aikaa oikeasti olevani hyväksytty ja jopa pidetty. Hämmentävä tunne, mutta saisi kyllä tulla useammin. Kaikista epäilyksistä huolimatta olisin ehkä sittenkin voinut valita seurani paljon huonomminkin.

16.6.05

+100 kg (En halua uskoa vaa'an lukemaa todeksi)

Toissayönä:
Suklaapatukka
Karkkiaski
Pari desiä sokerilimsaa
Jäätelö
Kuusi viipaletta ruisleipää (kaksi savuporojutulla ja neljä voilla)

Eilen:
Jäätelö
Pakastepitsa
6 lonkeroa
Pähkinöitä

Tänään:
Kuusi viipaletta ruisleipää voilla

Ruispalat eivät astu uuteen asuntooni ikinä. Hieman omituinen valinta pahimmaksi ruokaviholliseksi ehkä, mutta sitä ne ovat. Muka-terveellisiä, helppoja syödä nopeasti ja ahtaa muun ruuan alle tai päälle, miellyttävää oksentaa.

En pysty nukkumaan. Ja koska en pysty nukkumaan, en pysty tekemään mitään muutakaan järkevää. Joten syön. Eikö tämä nälkä lopu koskaan?

Haluaisin hoitoon. Lääkkeitä, terapiaa, mitä tahansa. Mutta en jaksa uskoa, että kukaan suhtautuisi minuun vakavasti - veisin vain kallisarvoista aikaa oikeasti sairailta. Ongelmallista on, että niinä hetkinä, kun pystyn myöntämään tarvitsevani apua, käytöksenikin on suunnilleen järjellistä. Tuntuisi hieman typerältä mennä valittamaan, että "Syön ruokaa silloin tällöin, mutten oksenna."

Joskus kauan sitten halusin olla laiha, nyt haluan vain olla sairas. Tekisi mieli antaa jälleen masennukselle periksi ja vain lakata pyörittämästä rutiineja, mutta siihenkään en pysty. Tarvitsen fyysisen syyn pystyäkseni voimaan pahoin.

15.6.05

+0,7 kg

Jäätelö
2 viipaletta vaaleaa leipää tuorejuustolla ja kalkkunaleikkeellä

Tänään ei ole ollut kovinkaan hyvä päivä. Jatkuvaa ahdistusta ja ylitsepääsemätöntä unisuutta. Tiedän näiden osoittain johtuvan siitä, etten syönyt ennen kuin vasta hyvin myöhään ja nytkin vituttaa, että annoin vartalon valitukselle periksi.

Viikko oksentamatta ja vasta nyt kaliumin puutteen oireet alkavat tuntua kunnolla. Ei tämä ole reilua? Ja tuntuu jotenkin petolliselta hehkuttaa Kiwille, kuinka hyvin tällä saralla menee, kun ajatukset eivät ole liikahtaneet tippaakaan terveempään suuntaan. Pro-ana-sivutkin löysivät taas tiensä kirjanmerkkeihin.

14.6.05

+1,0 kg

Noin 50 grammaa kinkkua
4 jäätelöä
Puolikas täytettyä patonkia
Neljä viipaletta vaaleaa leipää savuporosulatejuustolla
Lautasellinen chili con carnea ja riisiä
Pala reikäleipää sillä sulatejuustolla ja kinkulla

...eikä ole edes kovin paha olo. Voisiko toipuminen oikeasti olla näin helppoa? Lopettaa vain oksentamisen ja syö kun on nälkä? Miksen ole kokeillut tätä aiemmin? Ai niin... Koska vaaka rupeaa näyttämään +-lukemia.

Välillä tekisi mieli heivata koko kapistus jonnekin hevonvittuun, mutta sitten taas pelottaa, että lihoisin samalla tavalla kuin viimeksi vaa'atta eläessäni (päätähuimaavat viisi kiloa, itse asiassa nytkin paino on heitellyt jo kolmella tässä parin viikon aikana).

Ja toisinaan on niin tavattoman lohdullista havaita aamulla, että ainakin olen laihtunut, jos ei mitään muuta hyvää elämässä olekaan viime aikoina tapahtunut.

12.6.05

-0,6 kg

Eilen:
Kaksi lonkeroa
150 grammaa rieskaa tuorejuustolla ja kalkkunaleikkeellä
Kämmenellinen kuivattuja herneitä
Puolikas patonki voilla (mutta siitä mureni noin 90 prosenttia sängylle)

Tänään:
Jäätelö
Pakastepitsa
Pala Haukan pitsasta
Pitsan lisäkesalaatti
Center-suklaajuttu
0,75 litraa jäätelöä
Pussillinen chilipähkinöitä

Tämä päivä oli hyvä opetus siitä, mitä tapahtuu, kun himoitsee jotain ruokaa ja yrittää korvata sen toisella. Olisin halunnut kunnollisen pitsan (liian iso ja rasvainen) ja sellaisia sokerittomia karkkeja (menee vatsa sekaisin). Onnistuin vielä jotenkin käyttämään kaupassa jonkin sortin itsehillintää ja olin jopa hetkellisesti tyytyväinen itseeni siitä, että ostin ruokaa, vaikka olinkin yksin liikkeellä, mutta en mitään älytöntä kasaa ahmimissapuskaa.

Tulin kotiin ja söin kirjan ääressä. Sitten Haukka lähti hakemaan itselleen pitsaa. "Tuo mulle suklaatajäätelöäjotainsuolaista jooko jooko jooko?" Olin jo valmiiksi oikeastaan täynnä, mutta kun on sopivalla tavalla hukannut kosketuksensa normaaliin kylläisyyden tunteeseen, niin sitä sitten syö itsensä niin täyteen, ettei pysty edes liikkumaan. Ja ainahan voi oksentaa.

Kiwi soitti siinä vaiheessa, kun Haukka oli vielä kaupassa, mutta olin antanut ahmimispeikolle jo vallan, enkä osannut lähteä kotoa sitä pakoon. Juuri kun olin menossa oksentamaan, Kiwi kutsui vielä kylään. Sain hämmentävän normaalin ajatuksen: "Ei jumalauta en mä nyt oksentamisen takia luovu kaikista sosiaalisista aktiviteeteista." Ensimmäiset pari tuntia olivat tuskaa, ja vaivuin ruuansulatushorrokseen, josta herääminen tuntui olevan aivan mahdotonta, mutta vähitellen olo alkaa olla siedettävä.

"Yleensä nukuttaa, kun syö paljon." totesi Kiwi ihmetellessäni tokkuraista oloani. "Ai. En mä muistanut, kun siitä on niin kauan." Pakkopäästäoksentamaan-paniikki on aika tehokas unisuudenpoistaja. Olenhan minä viime aikoinakin muutaman kerran syönyt itseni uneen asti, mutta olen pitänyt sitä lähinnä pakenemisena, enkä elimistön normaalina reaktiona. Kumma juttu, miten kirjatieto ei millään uppoa päähän niin, että sitä osaisi soveltaa omaan elämäänsäkin.

11.6.05

-1,0 kg
Jäätelö
150 grammaa kalkkunaa
6 tuntia kävelyä
Puoli tuntia yritystä saada vatsalihakset

Vaikken voi millään väittää, että kaikki viat päässäni olisivat muiden ihmisten sanomisten aikaansaamia, alapuolella top 8 niistä lauseista, jotka tunkevat päähäni tilanteen ollessa pahempaan päin.

1) "Mä olen aina pitänyt siroista naisista." Olkapään yli vahingossa lukemastani keskustelusta silloisen parhaan kaverini (hyvin laihan) ja miehen, joka petti minut, välillä.

2) "No on sulle ainakin tota rintavarustusta kertynyt." Isäni. Siinä vaiheessa, kun aloin muistuttaa etäisesti naista. Tästä hetkestä kului kahdeksan vuotta ennen kuin uskalsin pitää julkisesti paitaa, josta voi päätellä mitään rintojeni koosta.

3) "Oksennutatko sie itteäs?" Terveydenhoitaja yläasteella laihduttuani parikymmentä kiloa. En oksentanut silloin vielä. Vaikka jälkikäteen katsottuna tämä ei ehkä olisi niin paha, vaan ihan asiallinen kysymys, silloin se tuntui maailman pahimmalta loukkaukselta. Enhän minä nyt sellaiseen sortuisi, hyi yäk.

4) "Et sä nyt vieläkään mikään laiha ole." Samainen paras kaveri, monta kertaa eri yhteyksissä.

5) "Kuinka paljon sä painat?" "xx kiloa." "Ai minä olen ollut vielä tuotakin laihempi nuorena!" Äitini.

6) Tyttökavereideni ja Haukan harrastama tökkiminen ja puristelu ("Kun sä oot niin pehmeä!") ahdistaa. Eivät ne sitä pahalla kai sano, ja tottakai ohutkin rasvakerros tuntuu omituiselta niiden omien vartaloiden rinnalla.

7) Isäni, Merimetson ja muutaman muun huoli siitä, etten vain ole päästänyt itseäni lihomaan. Onhan se isällekin varmasti traumaattista, kun ei näe tytärtään pariin vuoteen ja tapaakin pikkuisen prinsessan sijasta ex-vaimonsa näköisen läskin. Mutta jos siitä ei vaikka joka kerta tekisi numeroa.

8) "...sellaset läskit huorat kuvittelee olevansa hyvännäköisiä..." ja monta monta muuta vastaavaa. Lisäksi kuukautisten puuttumisen ihailua, laihuuden yhdistämistä kaikkiin muihinkin ihmisen hyviin ominaisuuksiin jne. Erikoisuutena se, että laihuus ei ollut niinkään säntillisyyden ja itsekurin merkki, kuten joissakin muissa anoreksiamyönteisissä yhteisöissä, vaan boheemiuden ja luovuuden. Eräältä irc-kanavalta, jolla ei ole mitään tekemistä syömishäiriöiden kanssa.

10.6.05

+0,5 kg
Jäätelö
Pakastepitsa
Kaksi tikkaria
Puoli pussia sipsejä ja dippikastiketta
En oksentanut

Enhän minä edes syö sipsejä. Krapulat pitäisi kieltää lailla.

En mennyt kouluun tänään, koska tunsin itseni lihavaksi. Hävettää.

Kesä synnyttää taas parin kuukauden mittaisen pukeutumisongelman. Kyllä minä tiedän, miltä haluan talvella näyttää, mutta sama tyyli aiheuttaa kummastelua ja kuumuutta kesäisin käytettynä.

Jostain syystä en tunne oloani turvalliseksi, jos käsivarret näkyvät. Ne paljastavat jotenkin liikaa minusta. Ohuet ja luisevat ranteet, joiden päässä kämmenet näyttävät isoilta. Arvet, jotka saattaisivat näkyä ruskettuessa: palovammoja, viiltelyä, muiden aikaansaannoksia. Ylempänä käsivarsissa raskausarpia rajuista painonvaihteluista. Ei lihaksia, mutta paljon valkoista löysää lihaa, joka kertoo samalla liikkumattomuudesta ja vuosien häpeämisestä. Ja sitten se suunnaton epätodennäköisyys, jolla kukaan tulee huomaamaan mitään noista merkeistä.

Jos vain lukkiutuisi sisään syyskuuhun asti.

9.6.05

+0,3 kg

Tiistai:
Kaksi viipaletta kaurapaloja (tuorejuustolla, kinkulla)
Kaksi jäätelöä
Pellillinen juustonyyttejä (en oikeasti laskenut, järkyttävää)
Kuusi kevätkäärylettä
Riisiä
Oksensin (mutta vain vähän)

Keskiviikko:
150 grammaa toffeeta
Täytetty patonki (mm. paahtopaistia ja juustoa)
Keksi, sellainen iso
Kolme sellaista jalapenojuttua missä on juustoa
Yksi kanansiipi
Muuta pala porkkanaa, selleriä ja kurkkua
5 lonkeroa
3 kaljaa

Muutosta huolehtiessa ei ehdi keskittyä syömiseen, hyvä niin. Minulla on vielä toivoa.

Silti yritän edelleen jatkuvasti hakea inspiraatiota laihduttamiseen. "Mäkin haluun olla noin laiha!" "Minusta ei ikinä tule tollasta läskiä!" Huvittavaa, että niin paljon kuin minäkin aina haukun ihmisiä, jotka eivät näe asioissa kuin kaksi puolta, sorrun itse aivan samaan. Ihmiset ovat päässäni joko lihavia tai laihoja. Sellaista käsitettä kuin normaalipainoinen, en tunne.

7.6.05

-1,8 kg.

Eilinen oli siis onneksi jotain nestettä yms. nopeasti poistuvaa.

Oletettavasti syömättömyys kostautautuu vielä tänään, mutta nyt olo on yllättävän hyvä. Väsyttää tosin niin, että voisi nukahtaa kävellessäkin, mutta hillitön paleleminen, kylmähikisyys ja huimaus sentään ovat pysyneet poissa.

Eilen tein elämäni ensimmäisen päätöksen, ja hankin uuden asunnon. Saa nähdä, mitä yksinasuminen tekee minulle. Elättelen päässäni toivetta siitä, että oppisin kuin taikaiskusta syömään normaalisti ja jotenkin siinä sivussa saisin täydellisen vartalonkin, mutta aivan yhtä todennäköistä on, että romahdan täysin.

Pitäisi mennä ruokkimaan elimistöä nikotiinilla, mutta pelkään samalla, että paastonalku kaatuu siihen. Tupakan ei kai pitäisi toimia nälkää lisäävänä asiana, mutta muistan noin sata kertaa, kun olen seisonut parvekkeella ja todennut päässäni, että nyt on saatava ruokaa. Jos tällä kertaa ei.

6.6.05

+2,2 kg. Voi luoja.

Perjantai:
4 palaa ruisleipää, voilla ja kinkulla
Jäätelö
2 karkkiaskia
Pala raparperipiirakkaa
Jugurtti myslillä
4 paahtoleipää, voilla ja juustolla
Oksensin

Lauantai:
8 palaa ruisleipää (voilla, juustolla, suolakalalla, salaatilla, ties millä)
4 palaa kinuskikakkua
6 viipaletta pullaa
Pala voileipäkakkua
Mehujää
Pussillinen Horna-Sisuja
Laku
Pätkis
Kuudesosa mozzarella-pitsasta
Kourallinen suolapähkinöitä
Lasi kuohuviiniä
Noin 8 lasia boolia (valkkaria ja spritea)
Ainakin 6 kaljaa, varmaan enemmänkin
2 lonkeroa
Kasvishampurilainen (juustolla, majoneesilla, ketsupilla ja sinapilla)
Oksensin

Sunnuntai:
2 palaa kinuskikakkua
6 paahtoleipää voilla
Pakastepitsa
Purkillinen Pringlesejä
Oksensin

Miten yhteen, edes nälkiintyneeseen, ihmiseen mahtuu noin helvetisti ruokaa? (Olen melkoisen varmasti unohtanutkin vielä jotain.) Oikeastaan en tehnyt kahteen vuorokauteen mitään muuta kuin söin ja join. Haukan kotona on tappavan tylsää ja tunsin itseni ulkopuoliseksi muiden sählätessä juhlajärjestelyjä. Kärsin huonoa omatuntoa päätöksestäni hankkia oma asunto ja elämä. Yritin päästä juomalla siihen tilaan, että olisin riidellyt Haukan kanssa jostain käsittämättömän turhasta ja voinut lähteä ensimmäisellä mahdollisella junalla pois. Kotiin, turvaan ruualta. Enkä edes onnistunut.

Yritin vaatia Haukkaa valehtelemaan puolestani vanhemmilleen, että olen jo syönyt tullessani sinne. Suutuin, kun se ei suostunut.

Nyt tunnen itseni valaaksi ja olen vihainen siitä, etten oksentanut kunnolla ja ajoissa. Jotenkin vain kesken kaiken joku toinen ääni päässäni yritti kiljua sen "Lihava, läski, ihravuori!" -äänen päälle, ettei minun oikeasti tarvitse tehdä itselleni näin. En ole osannut päättää, kumman äänen haluaisin vaientaa.

Pari päivää sitten poistelin, luvan kanssa tietenkin, Kiwin kännykästä lähettämiäni viestejä muutamien viime kuukausien ajalta. Tuntui, että joka toinen viesti käsitteli sitä, etten halua syödä, tai että söin, mutta haluaisin peruuttaa sen. On varmasti ihanaa yrittää seurustella kanssani, kun tärkeimmät asiat suhteessa ovat minun kiloni, syömättömyyteni, syömiseni, sentit väärissä paikoissa ja jatkuva huono olo.

Valittelin Merimetsolle lihoneeni viikonlopun aikana noin sataviisikymmentä kiloa. Se kannusti laihduttamaan ja oli kovasti huolissaan, etten vain olisi lihavampi kuin edellisen tapaamisen aikoihin. Kaduttaa, että kerroin sille ongelmistani tämän asian kanssa. Enää ei voi syyttää puhdasta tietämättömyyttä noista kommenteista.

Olin päässyt Blogisanomiinkin. "Nyt laihduttamaan pääsee Häiriö -blogissa Varpusen kanssa, joka tunnetusti syö seitsemän kertaa oman painonsa päivässä." Oikeastaan en edes laihduta. Lihavat ihmiset laihduttaa. Minä keskityn pelkäämään lihomista niin paljon, että näen jatkuvan paastoamisen ainoaksi keinoksi vastustaa sitä. Kiitos silti huomioinnista.

Näin toissayönä unta, jossa pituiseni kerrassaan upea naisihminen kertoi painavansa 33 kiloa. Olin kuolla kateudesta.

3.6.05

-0,0 kg. (En syö enää ikinä, tai juo, tai hengitä.)
Eilisiin lisäksi siivu kinkkua ja kaksi siivua juustoa.

Haukka ehdotti eilen, että varaisi minulle ajan joltakin sopivalta päänkorjaajalta. Olisi pitänyt käyttää tilaisuus hyväkseen (vaikka ei se sitä kuitenkaan sitten olisi tehnyt), mutta en minä vain voi. Vihaisin Haukkaa enemmän kuin koskaan tähän mennessä, ja syyttäisin sitä jokaisesta muutoksesta mihinkään suuntaan.

Lisäksi vitutti, kun se yritti tuollakin vain pelastaa oman nahkansa. Ei meidän suhteesta tule ihanaa ja täydellistä enää pelkästään sillä, että minä en sähläisi ruuan kanssa. Todennäköisimmin lähtisin kävelemään saman tien, kun tajuaisin pystyväni muuttamaan jotain edes ihan vähän johonkin suuntaan.

Toissapäivänä kaveri, joka ei ollut nähnyt minua pitkään aikaan, huomautti laihtumisestani. Hieman kadehtien, hyvänä asiana. Minulle se kuitenkin tarkoittaa vain: "Olit ennen hirveä läski." En haluaisi millään tavata ihmisiä, jotka muistavat minut aavistuksenkaan lihavampana kuin nyt. Saisikohan menneisyyden kanssa rikottua välit jotenkin?

2.6.05

-0,5 kg
Mandariini
2 rommipirtelöä
Kämmenellinen herneitä ja neljä kappaletta niitä sellasia juustonaksun oloisia, mutta pyöreitä.
100 grammaa kylmäsavuporoa, neljä viipaletta ruisleipää (taas voilla ja kinkulla, vitun leipä, kun on niin kuivaa ilman), lautasellinen makaronilaatikkoa.
Oksensin.

Aamu alkoi jo siedettävästi, kun kuuden aikaan ei huvittanutkaan mennä lenkille kostoksi eilisestä leivästä. Rommipirtelö ja sen seuralaiset menivät alas ilman sen suurempia mietteitä. Halusin humalanpoikasen kestääkseni sen, että tein uhmakkuuttani tylsyyskuolemaa eilisen, ja tänään ja huomennakin jään ulkopuoliseksi. Olisin varmaan alkoholisti, jos en pelkäisi lihomista niin hysteerisesti.

Hyvä alku kaatui siihen, kun Haukka pisti viestin, että voitais vaikka käydä terassilla taivastelemassa. Käytiin Kiwin kanssa vielä kaupassa, ja ostin ihan järjellisiä asioita, tai sellaisiksi ulkopuolisen silmissä luokiteltavia ainakin. Poroa (proteiineja, ja maksaa niin rutosti, ettei voi syödä paljoa), kalkkunaa (sama perustelu), sitruunamehua (ei tuota vettä juo eläinkään paljaana, sitä paitsi paastopäivinä elimistö pysyy edes jotenkin hereillä). Niinpä niin.

Kiwi vilkaisi ostoskoriani tavalla, joka ärsytti. Tuskin se tällä kertaa mitään virhettä huomasi, mutta kävin silti puolustuskannalle. Onneksi murjotus sentään peittyi pakkaamissähläämiseen.

Kotona Haukan lähtö näytti venyvän ja tapoin aikaani tuttuun tapaan syömällä. "Mä voisin käydä suihkussa ennen terassille lähtöä. Saanko muuten syödä tuon makaronilaatikon lopun?" Yritin vielä viime tingassa selittää itselleni, että oikeastikin syömäni määrä ei ratkaisevasti poikkea normaalin aikuisen naisen lounaasta, mutta epäonnistuin nähdessäni vessassa turvonneen mahan (laktoosillista maitoa, mutta kun se näytti niin epämiellyttävältä silti) ja lihavat reidet (ihan niin kuin ruoka siirtyisi kahdessakymmenessä minuutissa vatsalaukusta reisiin). Kaikki ulos, nopeasti, vaikka sattuisikin.

Posket ovat viime aikojen keventymisen takia ohentuneet sen verran, että turvonnut sylkirauhanen tekee kuopan eteensä. Hienoa. Ihan niin kuin joku olisi huomannut sitä, etten olekaan huomenna laihempi kuin tänään. Ajatus on kuitenkin sietämätön.

Olisi pitänyt sittenkin käydä vaikka vain juoksemassa. Alkoholin nauttiminen oli virhe, kun ei sen jälkeen uskaltanut lähteä.

1.6.05

-0,6 kg (enimmäkseen edellisen illan ryyppäämisen takia)
Kaksi mandariinia
Kaksi viipaletta leipää (voilla ja kinkulla)
0 oksentamista
Puoli tuntia jumppaa

En lähtenyt Kiwin ja poikien kanssa syömään, koska päiväunienkin läpi muistin, kuinka älytöntä ravintolassa syöminen on. Ensin päätän, etten ota mitään, sitten korkeintaan kaljan, seuraavaksi edessäni on hirveä vuori rasvaisinta, mitä koko paikasta saa. Yritän nirsoilla ja syödä mahdollisimman hitaasti, lopulta olen ensimmäisenä valmis ja kärsin hirvittävistä omantunnontuskista, muutun vaikeaksi ihmiseksi ja mietin loppuillan, missä olisi paras oksentaa.

Olisinhan minä toki voinut mennä perässä myöhemminkin, mutta tuskin menen. Osittain Haukan takia, koska haluan näyttää, kuinka kärsin kyhjöttäessäni täällä neljän seinän sisällä. Tämä nyt on tietenkin aivan turhaa, ei se ole niitä herkkävaistoisimpia ihmisiä, peli on vielä kesken ja ilmeisesti minulle ollaan vieläkin eilisestä vihaisia. Kuitenkin suurempi osuus on sillä, että alkoholissakin on energiaa. Ei olisi vielä vuosi sitten uskonut, että tämä menee näin pitkälle. Oksensinhan minä silloinkin monta kertaa tuosta syystä, mutta se oli vain sellaista spontaania itseinhoa. Ei se etukäteen vielä ahdistanut.

Näiden tekstien tarkoituksena on näyttää minulle itselleni, miten järjetöntä elämäni tällä hetkellä on. Kirjoitukset sisältävät luultavasti paljon tympeää luettelointia ja sydänverellä kasaan raavittuja tilityksiä, joista ei kukaan ulkopuolinen ota tolkkua.

Taustatietoina sen verran, että sairastan syömishäiriötä. Diagnoosia nykyisestä tilasta ei ole, enkä ole varma, haluankokaan. Yleistä viallisuutta joka suuntaan. Tähän mennessä takana seitsemän enemmän tai vähemmän pahaa vuotta: ylensyöntiä, anoreksiaa, vuosikausia bulimiaa ja muuten vaan häiriintynyt käsitys omasta ulkomuodosta. Ensimmäisen laihdutuskuurini aloitin kuusivuotiaana.

Olen normaalipainoinen, tällä hetkellä lähempänä ala- kuin ylärajoja. Olemukseni on aina ollut sellainen pyöreän pehmeä, ja aina olen vihannut sitä. Ei ole olemassa tylsempää roolia kuin sen ujon, pullukan tytön, joka on hyvä koulussa. Turha, näkymätön, korkeintaan hieman ärsyttävä. Kuvittelen edelleen, että luonteenikin vaihtuisi, jos olisin laihempi.

Olen myös ikuinen maanantailaihduttaja. Kalenteri kertoo minulle, koska aloitetaan uusi parempi elämä. Joka maanantai, aina 1. ja 15. päivä, vuoden alussa, lukukauden alussa, päivän alussa. Ja siitä syystä ennustan tällekin paranemisyritykselle huonoa. Eilisen päihteiden kanssa pelaamisen jälkeen ei ruoka maistu ja jossain vaiheessa nälkä sitten hyökkää kulman takaa ja pistää ahmimaan kaupan tyhjäksi. Lisäksi viikonloppuna on Haukan siskon yo-juhlat, joissa haluaisin näyttää hyvältä ja täysin erilaiselta kuin sen suvun naiset. Eli laihalta. Näinhän tämä alkaa hyvin.

Olen väsynyt, kyllästynyt ja haluaisin alkaa elää.