Häiriö

Syö kuin pikkulintu - seitsemän kertaa oman painonsa verran


Tarinaa siitä, kuinka ruoka on muuttunut elämän tärkeimmäksi asiaksi

Nimi: Varpunen
Sijainti: Finland

12.6.05

-0,6 kg

Eilen:
Kaksi lonkeroa
150 grammaa rieskaa tuorejuustolla ja kalkkunaleikkeellä
Kämmenellinen kuivattuja herneitä
Puolikas patonki voilla (mutta siitä mureni noin 90 prosenttia sängylle)

Tänään:
Jäätelö
Pakastepitsa
Pala Haukan pitsasta
Pitsan lisäkesalaatti
Center-suklaajuttu
0,75 litraa jäätelöä
Pussillinen chilipähkinöitä

Tämä päivä oli hyvä opetus siitä, mitä tapahtuu, kun himoitsee jotain ruokaa ja yrittää korvata sen toisella. Olisin halunnut kunnollisen pitsan (liian iso ja rasvainen) ja sellaisia sokerittomia karkkeja (menee vatsa sekaisin). Onnistuin vielä jotenkin käyttämään kaupassa jonkin sortin itsehillintää ja olin jopa hetkellisesti tyytyväinen itseeni siitä, että ostin ruokaa, vaikka olinkin yksin liikkeellä, mutta en mitään älytöntä kasaa ahmimissapuskaa.

Tulin kotiin ja söin kirjan ääressä. Sitten Haukka lähti hakemaan itselleen pitsaa. "Tuo mulle suklaatajäätelöäjotainsuolaista jooko jooko jooko?" Olin jo valmiiksi oikeastaan täynnä, mutta kun on sopivalla tavalla hukannut kosketuksensa normaaliin kylläisyyden tunteeseen, niin sitä sitten syö itsensä niin täyteen, ettei pysty edes liikkumaan. Ja ainahan voi oksentaa.

Kiwi soitti siinä vaiheessa, kun Haukka oli vielä kaupassa, mutta olin antanut ahmimispeikolle jo vallan, enkä osannut lähteä kotoa sitä pakoon. Juuri kun olin menossa oksentamaan, Kiwi kutsui vielä kylään. Sain hämmentävän normaalin ajatuksen: "Ei jumalauta en mä nyt oksentamisen takia luovu kaikista sosiaalisista aktiviteeteista." Ensimmäiset pari tuntia olivat tuskaa, ja vaivuin ruuansulatushorrokseen, josta herääminen tuntui olevan aivan mahdotonta, mutta vähitellen olo alkaa olla siedettävä.

"Yleensä nukuttaa, kun syö paljon." totesi Kiwi ihmetellessäni tokkuraista oloani. "Ai. En mä muistanut, kun siitä on niin kauan." Pakkopäästäoksentamaan-paniikki on aika tehokas unisuudenpoistaja. Olenhan minä viime aikoinakin muutaman kerran syönyt itseni uneen asti, mutta olen pitänyt sitä lähinnä pakenemisena, enkä elimistön normaalina reaktiona. Kumma juttu, miten kirjatieto ei millään uppoa päähän niin, että sitä osaisi soveltaa omaan elämäänsäkin.