Häiriö

Syö kuin pikkulintu - seitsemän kertaa oman painonsa verran


Tarinaa siitä, kuinka ruoka on muuttunut elämän tärkeimmäksi asiaksi

Nimi: Varpunen
Sijainti: Finland

30.6.05

+1,4 kg

Eilen:

Jokunen tequila lisää edelliseen
Jäätelö
Kaksi palaa feta-kasvispiirakkaa
Neljä palaa Sacher-kakkua
Neljä viipaletta kauraleipää (tuorejuustolla, juustolla, kinkulla)

Tänään:

Mandariini
Broilerin joku osa currykastikkeella ja riisillä
Kaksi viipaletta ruisleipää (voilla ja kinkulla)
Kaksi palaa Sacher-kakkua
Kolme croissanttia homejuustotäytteellä
Oksensin

Sinne menikin sitten kolme viikkoa ja yksi päivä oksentamattomuutta. On sekin kai ihan hyvä saavutus.

Päivällä en uskaltanut syödä, vaikka nälkä alkoi jossain vaiheessa heikottaa. Tiesin, että tänään olisi hyvä päivä sortua. Iltaa kohti olo jotenkin helpotti, ja söin Haukan laittamaa ruokaa, ja vähän lisää sitä, ja vielä vähän leipää, ja lopulta pakenin sekavissa tunnelmissa. Jos en olisi lähtenyt niin kiireellä, olisin varmaan syönyt koko asunnon tyhjäksi mukaan lukien teepussit, jääkaapissa vuoden asustaneet valkosipulit ja vessapaperirullat.

Tupakoinnissa on se hyvä puoli, että se kertoo, koska ruoka-aika on ohi. Sen jälkeen ei enää syödä. Perustuu aikaan, jolloin helpotin oksentamista hankkimalla valmiiksi huonon olon polttamalla äkillisesti paljon.

Haukalta tultua onnistuin vielä olemaan oksentamatta. Suunnittelin jopa välillä lähteväni sittenkin baariin, mutta en halunnut mennä ihmisten ilmoille olemaan lihava ja lihomaan lisää kaljanjuonnista.

Kotiin tultuaan Kiwi ehdotti croissantteja ja sitten kun kaapissa oli vielä sitä kakkuakin jäljellä. Söin niin paljon kuin Kiwin katsellessa kehtasin ja tunsin vielä hetken oloni melkein siedettäväksi, kunnes verensokeri alkoi tuntua nousevan. Pakenin sieltäkin, tällä kertaa oksentaakseni. Kaikki vanhat rutiinit olivat vielä hyvässä muistissa. Lukuunottamatta sitä, että tauon jälkeen oksentaminen yskitti, eikä muutenkaan onnistunut toivotulla tavalla.

Nyt sitten kärsin huonoa omatuntoa sekä oksentamisesta, että siitä, etten saanut oksennettua tarpeeksi. Hienoa.

Kadun sitä, että olen koskaan mennyt kertomaan kellekään syömisvioistani. Jos joku katsoo, kun syön, pelkään sen ajattelevan, että olen keksinyt kaiken omasta päästäni jostain käsittämättömästä syystä. Lisäksi kertominen on vain lisännyt tarvetta olla laiha. Eihän kukaan voi oikeasti olla sairas, jos näyttää normaalipainoiselta ja terveeltä. Ihmeellinen kierre.

Syömishäiriöisten keskusteluissa tulee usein esille halu olla pieni, ja jos mahdollista vielä vähän pienempi, ja sitten lopulta vielä paljon pienempi. Kysymys ei ole pelkästä laihuudesta, vaan nimenomaan pienuudesta. Tähän minunkin on pakko yhtyä, halusin tai en.

Syömishäiriöt tuntuvat olevan varsinkin perheiden esikoisten sairaus. Jos haluttaisiin mennä keittiöpsykologian puolelle, syyttäisin ehkä kaikesta pikkusiskoani. Yhtäkkiä minun pitikin olla iso tyttö ja käyttäytyä sen mukaisesti, eikä olla se ikuinen vauva ja kaikkien lemmikki, mitä siihen asti olin ollut. Ja odotusten täyttämisessähän minä olen aina ollut loistava, hyvässä ja pahassa.

Jos nyt ei yhdessä yössä, niin ainakin hyvin nopeasti, minusta tuli pikkuaikuinen. Hävitin mielikuvitukseni ja otin tilalle realistiset tavoitteet ja tein töitä niiden saavuttamiseksi (jotain, mihin en enää pysty mitenkään päin).

Vuosia odotin, että siskoni kasvaisi niin isoksi, että minä voisin taas olla pienin. Fyysisesti tavoite onkin saavutettu jo aikaa sitten, mutta edelleen siskoni on se, joka vaatii ja saa kaiken huolenpidon. En minä kai saisi olla mustasukkainen ihmiselle, joka ei vammansa vuoksi koskaan ehkä selviä yksin, mutta kun olen. Ja tunnen siitäkin syyllisyyttä.

Sen jälkeen, kun elämänpiiri laajeni jälleen luokkakavereiden ulkopuolelle, olen hakeutunut isompien ihmisten seuraan. Vanhempien, isokokoisempien, ihan millä tahansa mittapuulla sellaisten, että pienuuttani ei kyseenalaisteta. (Rehellisyyden nimissä voidaan tietysti todeta, että eivätpä ikäiseni ja kokoiseni ihmisetkään erityisesti seurastani ole innostuneet, vaikka olisin yrittänytkin.) Jopa mieltymykseni isokokoisiin miehiin selittyy osittain tällä (tiedoksi niille muutamalle: ei pelkästään tällä, kyllä minä teistä ihan itsenne takia pidän/olen pitänyt).

Nuorempana halusin olla aikuinen, kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja nyt kun sitten pitäisi olla, pelkään sitä enemmän kuin mitään. Pidän jopa kuukautisten poisjääntiä suurena voittona, koska nyt ne eivät kuukauden välein muistuta, että olen nainen, enkä pikkutyttö. Miksi ihmeessä vartaloni rupesi jossain vaiheessa kuvittelemaan, että olisin kypsä yhtään mihinkään?

Hajahuomiona vielä: Jos olisin edes pidempi, olisin ehkä jossain vaiheessa ymmärtänyt, ettei minun ole tarkoituskaan näyttää lapselta.