Häiriö

Syö kuin pikkulintu - seitsemän kertaa oman painonsa verran


Tarinaa siitä, kuinka ruoka on muuttunut elämän tärkeimmäksi asiaksi

Nimi: Varpunen
Sijainti: Finland

21.7.05

Mitähän ihmettä minä edes tein viime viikolla?

Alkuviikko meni vähillä ruuilla. Tiistai- tai keskiviikkoaamuyönä houkuttelin Haukan heittämään minut ABC:lle, että saisin edes jotain sellaista syötyä, mistä ei tule kovin huono omatunto. Silti sain ponnistella, ettei olisi oksentanut raejuustoa, leikkelettä ja porkkanaa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä söin ensin Kiwin luona vähän sitä ja tätä. Lähdin kotiin, etten tyhjentäisi koko asuntoa ruuasta, mutta lopputulos ei ollut toivottu. Ensin olisin halunnut popcorneja, mutta kun olisin joutunut tekemään ne itse, kieltäydyin viime hetkellä. Sitten löysin kaapista pussillisen maapähkinöitä, sellaisen ison säkillisen, ei mitään sadan gramman pikkupussia, jotka ahmin samaa tahtia kirjan ahmimishäiriöisen henkilön kanssa. Seuraavaksi kokkailin jotain texmex-pataa, joka tahtoi tulla ylös jo puolivälissä annosta. Lopun onnistuin heittämään pois. Oksensin ihan puhtaan raivon voimalla. Miksi minä en osaa?

Torstaina päätin luonnollisestikin heti aamusta, että en syö sinä päivänä mitään. Kaupungilla käydessä alkoi kuitenkin nälkä iskeä, joten ehdotin Kiwille, että hakisin patonkia tai jotain vastaavaa, mutta lopulta päädyimmekin pitsalle. Tiesin jo ravintolaan astuessani, että oksentaisin. Päälle vielä jäätelö ja olin täysin valmis siirtymään kylpyhuoneen puolelle, mutta aikataulukysymykset estivät ja lähdinkin hakemaan kaverilta akkuja puhelimeen, enkä ehtinyt. Vähitellen toivuin ja join sen luona vielä muutaman kaljankin.

Perjantaiaamuna tietenkin kadutti, kun olin selkeästi lihonut edellisestä kerrasta, kun kävin Joensuussa tapaamassa vanhoja kavereita. "En syö." "No jos nyt yhden croissantin." "Hei pätkis olis kiva." "No ainakaan en syö kaupungilla, vaikka muut söisikin." Lopulta päädyttiin kiinalaiseen lounaalle ja pakkohan siellä oli syödä, kun muutkin söi. Häpesin, koska olin annokseni kanssa puolet ennen muita valmis. Illalla sitten vielä hirveää ryyppäämistä ja epämääräistä mässäilyä karkeilla ja sipseillä, mutta en sentään syönyt yksinään koko pussia.

Lauantaiaamuna olin neljän leivän jälkeen aivan täynnä, ja totesin loppupäivän ruokien olevan siinä. Kuten olikin. Valehtelin taas joka puolelle syöneeni jonkun toisen seurassa ihan hetki sitten. Yöllä tapasin tuttuja, joista yksi hirveässä kännissä totesi minun laihtuneen. Otin sen melkoisena loukkauksena. Tämä nyt alkaa olla jo kieroutunutta.

Sunnuntai muistutti avaukseltaan melkolailla lauantaita, mutta jossain vaiheessa päädyin kuitenkin hakemaan festariruokaa. Söin yksin, nopeasti ja häveten. Kuvittelin jokaisen ohikulkijan ajattelevan, että "Tuossa se läski vaan ahtaa lisää ruokaa kitaansa." Lisäksi söin vielä jonkilaisen kasan lakuja, koska olisin halunnut neljä ja tietenkin kymmenen kappaletta maksoi vain euron vähemmän. Tuollaiset tarjoukset pitäisi kieltää jollakin lailla.

Maanantaina puhuin itseni ravintolaan syömään. Olin taas ensimmäisenä valmis, enkä oikeastaan edes katsonut mitä söin. "Oliko se hyvää mitä sä söit?", kysyi Kiwi myöhemmin illalla. "En mä muista." oli varsin rehellinen vastaus. Tavoitteenahan on syödä mahdollisimman nopeasti ja maistamatta, ettei ruuasta jäisi liian hyviä muistoja ja alkaisi tahtoa lisää. Illalla kirjaa lukiessa napsin vielä melkein loput lakut ja lähes kokonaisen leivän, enkä olisi varmaan pystynyt lopettamaan siihenkään, ellei uni olisi tullut ensin.

Tiistaina kanasalaatti ja jäätelö. Kotiin päästyäni kaupassa en enää uskaltanut ostaa mitään ja vaaka näytti samoja lukemia kuin viimeksi huhtikuussa, kun aloin pitkästä aikaa hahmottaa, ettei kaikki olekaan taas aivan kohdallaan.

Tähän mennessä tämän päivän saldona kaksi karkkia ja kaksi viipaletta leipää. Kaduttaa ja tekisi mieli mennä oksentamaan. Periaatteessa en ole menossa mihinkään erityisiin paikkoihin lähiaikoina, joten poskien turpoaminenkaan ei haittaisi.

Huokaisin helpotuksesta, kun Merimetso sanoi minun näyttäneen hyvältä festareilla. Lähtiessä olin kauhuissani, koska olen lihonut melkoisesti siitä, kun tilitin sille, etten ole pystynyt syömään kunnolla kuukauteen.

Kämppis säilyttää Pätkiksiä ruokakaapissa. Ihan tuosta vaan ilman mitään ongelmaa. Käyn vähintään kerran päivässä ihmettelemässä tilannetta, ja pohdin, voisinko syödä ne pois niin, etteivät ne enää olisi siellä. Tosin sitten joutuisin ostamaan uudet tilalle, ja taas uudet, ja vielä kerran uudet. Tuskaista. Muutenkin huvittaa, kun se ei varsinaisesti edes käy täällä kuin kerran viikossa, ja silti sen ruokia on kaapeissa huomattavasti enemmän kuin minun.

Odotan sitä päivää, kun ahmin purkillisen säilykeporoa pestokastikkeen ja kookoshiutaleiden kanssa. Kuulostaa sopivan älyttömältä.